Myöhään eilen illalla menin ystävän kanssa katsomaan elokuvan Life of Pi. Elokuvan suurin vetovoima on sen henkeäsalpaavien kuvien lisäksi sen eloisissa kuvissa ja rikkaissa metaforissa. Voidaan kuvitella, että jokainen katsoja voi tulkita elokuvasta oman tarinansa.Mielenkiintoisinta on, että elokuva panostaa huomattavasti pojan fantasioiden ja mielikuvien kudontaan, vain esittääkseen muutamassa minuutissa äkillisesti karun, verisen todellisuuden. Pi:n subjektiivinen maailma nousee elokuvan päähenkilöksi – todellinen henkinen matka tai ehkä matka itsensä integroimiseen yksilöllisen kehityksen puitteissa.
Jungin analyyttisesta psykologiasta peräisin oleva itsen käsite viittaa psyyken keskukseen ja kokonaisuuteen; psykologisen kehityksen prosessiin kuuluu integraatio, joka huipentuu ainutlaatuisen, jakamattoman ja integroituneen yksilön muodostumiseen.Elokuvassa nuori Pi lähtee vanhempiensa mukana pois kotimaastaan ja rakkaistaan. Matkalla tuntemattomaan tapahtuu haaksirikko, ja hän menettää perheensä. Tämä introvertti, herkkä nuori mies heitetään täysin maailmaan, josta puuttuu turvallisuus ja kuuluvuuden tunne. Pi:n silmissä tämä maailma muistuttaa rajatonta merta – täynnä vaaroja, joka uhkaa nielaista hänet myrskyn kynsissä.
Juuri tässä epätoivossa ja epävarmuudessa itsensä kehittämisen potentiaali tulee esiin. Kun hyeenat syövät orangutanin ja Pi menettää äitinsä, tuska ja toivottomuus pakottavat bengalintiikerin hyppäämään esiin.Tämä tiikeri edusti Pi:n toista puolta – raivoisaa, hallitsematonta, joka ilmentää sekä primitiivisiä vaistoja ja haluja että ihmiskunnan syvimpiä pelkoja ja eläimellistä luonnetta. Se oli jyrkässä kontrastissa herkän, herkän, hartaasti uskonnollisen ja tiukasti kasvissyöjäisen nuoren Pi:n kanssa, mutta silti ne elivät niin konkreettisesti rinnakkain samassa pienessä pelastusveneessä.Totta puhuen, sellainen bengalintiikeri asuu jokaisen sisällä, vaikka rutiininomainen elämä estää sen ilmenemisen. Vasta arvaamattomassa epätoivon syvyydessä Pi todella näki bengalintiikerin omassa sielussaan.
Elokuva muuttuu yhä tuskallisemmaksi, kun Pi ryhtyy taisteluun älykkyydellä ja rohkeudella sisäistä tiikeriään vastaan. Erityisesti yksi kohtaus, jossa kuvataan pedon kesyttämistä, paljastaa tämän voimakkaan sisäisen konfliktin: primitiivisen itsensä hillitseminen, villin luonteen kesyttäminen ja vastakkaisen puolen integroiminen on jokaisen yksilön olennaisen tärkeä tie kokonaisuuteen.Kaiken tuhonneen myrskyn jälkeen Pi näki jumalallisen valon ja polvistui huutaen: "Olet vienyt minulta kaiken! Mitä muuta vielä haluat?!" Tiikeri, joka symboloi hänen eläimellistä luontoaan, vapisi myrskyn jälkimainingeissa, pahoinpidelty ja haavoittunut. Tässä Pi kohtasi ensimmäisen kerran "sydämensä jumalan", mikä merkitsi hänen saavuttaneen tasapainon ja yhtenäisyyden vastakkaisen puolensa kanssa.Myrskyn jälkeen, haavoittunutta tiikeriä sylissään, he löysivät rauhan toistensa silmistä ja palauttivat järjestyksen.
Jos itsensä integroimisen matka olisi päättynyt tähän, Pi olisi ehkä tullut tavalliseksi aikuiseksi, joka teki kompromisseja itsensä kanssa ja saavutti väliaikaisen rauhan ja tyytyväisyyden.Elokuvassa Pi ja hänen bengalintiikerinsä saapuvat paratiisimaiselle saarelle. Päivä tuo rajattoman ravinnon, ja runsas makea vesi takaa selviytymisen. Pi todella kiintyy saareen ja on haluton lähtemään – hän jopa sitoo puuhun tyttöystävänsä antaman punaisen narun.Saarella elävät lukemattomat surikaatit elivät juuri tällä tavalla: valppaina, hauraina, mutta silti hämmästyttävän sitkeinä. Ne sulkivat silmänsä tovereidensa kuolemilta ja tiesivät vain paeta yön vaaroja kaikin mahdollisin keinoin.Tällä saarella voi nauttia päivällä aineellisesta yltäkylläisyydestä ja yöllä pelätä villiä vaaraa, kiinni epävarmassa olemassaolossa. Tällainen oli useimpien asukkaiden kohtalo. He päättivät välttää kuolemaa ja kipua, antautuen hetkellisiin nautintoihin ja unohtamalla, että tämä saari oli ihmisiä syövä kannibalistinen valtakunta.
Syy, miksi poika pystyi heräämään äkillisesti tällaisista ohikiitävistä nautinnoista, oli se, että hän näki lootuksen kaltaiset lehdet, jotka kuoriutuivat kerros kerrokselta paljastaen ihmisen hampaat. Tähän liittyy monia mahdollisia metaforia, jopa yhteys hindulaisuuteen, mutta itsensä kehittämisen kannalta vain uskaltamalla kohdata kuoleman totuus voi todella ryhtyä merkitykselliseen elämään.Saarella elävät surikaatit, jotka ovat kotoisin autiomaasta, päättivät jäädä tänne – ehkä vain himoitessaan runsasta päivänvaloa ja haluten unohtaa pimeyden mukanaan tuoman julmuuden. Nähtyään elämän perimmäisen totuuden poika päätti päättäväisesti lähteä, pääsi lopulta toiselle rannalle ja sai päätökseen vaivalloisen itsensä integroimisen matkan. Tämä askel pois saarelta symboloi itsensä kasvun täyttymistä symbolisen kuoleman kautta.
Kuten Jung havaitsi, kun yksilö on läpäissyt tietämättömyyden, taikauskon, luonnon pelon ja sokean palvonnan ja noussut lukemattomista turhista kamppailuista ja pyrkimyksistä saavuttaakseen olennaisen ymmärryksen itsestään ja maailmasta, saaden siten sekä kyvyn että rohkeuden kantaa kaikki vastuut, ei ole enää tarvetta ”uskoa” toiveitaan ja pelkojaan ulkoisille ”jumalille, keisareille tai pelastajille”.Eikä hän enää etsi oikeutusta teoilleen ulkoisista sattumuksista. Vain tällaiset yksilöt voivat aidosti nostaa tietoisuutensa, palata hengelliseen kotimaahansa ja todella uskaltaa omaksua kauan kaivatun vapauden. Todellakin, saavuttuaan toiselle rannalle Pi erosi sydämessään olevasta bengalintiikeristä ilman jälkeäkään kiintymyksestä.
Tässä itsensä luonteen kasvun polun käännekohdassa vastakohdat – eläimellinen vaisto, halu ja järki, itsehillintä – sulautuvat todella erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Vanhat palaset liukenevat ja tulevat osaksi yhtenäistä kokonaisuutta. Nuori Pi saavuttaa itsensä lunastuksen ja saavuttaa hengellisen rannan. Toisin sanoen, itsensä luonne on jumaluuden piilevä siemen, joka sisältää potentiaalin tulevaisuuden kehitykselle.Pi:n fantastinen odysseia on juuri tämä hengellinen pyrkimys itsen kehitykseen, matka kohti jumalallista. Jokainen meistä, kuten hänkin, on tällä polulla.
Pi:n tarina tarjoaa epäilemättä paljon enemmän kuin pelkkää psykologista analyysia. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta tarkastelemme näitä symboleja tai koemme tämän tarinan, sen metaforien tulkitseminen on syvästi tyydyttävää. Se on vuoropuhelua alitajunnan kanssa, jossa Pi:n nimi itsessään symboloi piin äärettömiä numeroita. Toivottavasti tämä sielun rajaton matka resonoi jokaisen sydämessä.