Olen kuumaverinen tyyppi, joka toisinaan paljastaa ei niinkään karskisuutta kuin suoranaista kiivautta.
Silti löydän aina itselleni tekosyitä: sydämeni ei ole paha, ja hienostuneisuuden puute ei ole suuri synti. Kun menetän malttini töissä, esimieheni ja kollegani ovat ymmärtäväisiä – en tee sitä tahallani, vaan pyydän vain anteeksi jälkeenpäin. Kotona kaikki ovat läheisiä perheenjäseniä, ja höyryjen päästämisellä saan itse asiassa itseni näyttämään tärkeämmältä.
Poikani syntymän jälkeen ajattelin, että voisin jatkaa yhtä ylimielisenä ja pelottavana kuin ennenkin. Hän on oma pikku mieheni, eikö hänen pitäisi sietää minua?
Odotukset ovat aina ihania, todellisuus on aina julmaa.
Lapsen primitiivinen itsepäisyys ja aikuisiakin kiihkeämpi temperamentti tekevät minusta täysin kykenemättömän selittämään: "Äidillä on vaikeaa, äiti tekee niin kovasti töitä..."
Kuka tarjoaa minulle ulospääsyn? Kivulias tilanne! Ympärilleni katsellessani voin vain lohduttaa itseäni: on aika vaihtaa taktiikkaa, omaksua hitaampi tahti. Loppujen lopuksi kuka muu kuin minä itse sitoin sen kellon tiikerin kaulaan?