Toisinaan etsit minua, tartut käteeni. Yllättävä ilmestyksesi koskettaa yhä sydäntäni. Olen kuitenkin oppinut käyttämään sinua kohtaan naamaria – en ole lämmin enkä kylmä, en suolainen enkä mauton. Nauran huolettomasti, eikä niitä halpoja kyyneleitä enää valu.
Vasta kun on kulunut paljon aikaa, vasta kun ei ole enää paikkaa, minne vetäytyä, ymmärrämme, että sitä, minkä kerran hylkäsimme omin käsin, emme voi enää koskaan kohdata tulevina päivinä.
Uskon yhä rakkauteen, mutta en enää usko, että se voi kestää ikuisesti.
Muistutit minua yhtäkkiä siitä, että olemme tunteneet toisemme jo vuosia.
Kuljettuani tämän matkan kanssasi, sinäkin olet tullut poluksi, jonka olen ohittanut.
Tiedän, että unohtaminen on helppoa – riittää, että käännät katseesi pois, lopetat ajatuksesi, päästät irti muistoista, ja ne haalistuvat kuin taivas ilotulituksen jälkeen.
Vasta kun näet kaiken lävitse, huomaat, että menetys tuo suuremman rauhan kuin omistaminen.
Mikään ei ole unohtumatonta. Aika pyyhkii sinut pois – ensin kasvosi, sitten äänesi, lopulta sanasi. Ei nyt, mutta jonain päivänä.
Me hajaannumme näin ajan tuulissa. Kun katsomme taaksepäin, emme näe jälkeäkään yhteisistä hetkistämme, vaikka kerran olimme niin kiinni toisissamme.
Kun sekä loppu että matka ovat ohi, viipyminen tuntuu ahneelta, jopa itselle.
Syvälle haudatut sanat eivät ole tarkoituksella piilotettuja; vain kaikki tuska ei voi tulla ääneen huudettuna.
En ole hylännyt sinua, enkä ole hylännyt itseäni.
Sinun suhteen olen vain luopunut, en koskaan unohtanut.